Ahteri maistaa merivettä
Odotus on vihdoinkin ohi. Vene laskettiin veteen 13. huhtikuuta lauantaina.
Olin tietenkin jo edellisenä päivänä tuijottamassa aggressiivisesti ohenevaa jäätikköä, mutta eipä se suostunut häipymään julman katseeni alla vielä silloin. Saman päivän illalla rampin edusta oli ollut jo auki, mutta saman päivän aamuna oli vielä pakkasyön jäljiltä sen verran kova jääkerros, että ei huvittanut kokeilla onneaan Mr Murphyn kannustaessa kyllä vieressä.
Totesin pojalleni lauantaina aamulla, että vene on vesillä aivan tuota pikaa ja homma on niin hyvin suunniteltu, että vene käytännössä on jo vedessä. No, kerronpa ihan lyhyesti siitä nopeasta laskusta.
Olin vanhemman poikani kanssa venerannassa noin yhdeksän aikoihin ja tarkoitus oli nakata Faster veteen ja viettää yö mökillä.
Loppuosa perheestä oli tulossa puolita päivin perässä, joten lupasin sitä ennen laittaa mökkiin lämmöt, lämmitellä takkaa, kantaa saunavedet, hakea rannasta juomavedet, viritellä jääkaapin päälle ja tulijoille olisi vastassa valmis lämmin mökki lämpimine ruokineen, kylmine juomineen ja tuuletettuine petivaatteineen ja jopa lattioiden imurointi oli ajatuksissa. Meidän imuri on kyllä homo eikä se suostu tulemaan kaapista ulos, joten se ei ollut minun käsissäni.
No. Ajoin auton traileriin kiinni. Pojan antaessa peruutusohjeita homma meni vielä siihen asti ihan asiallisesti.
Olin jo aiemmin viikolla käynyt poistamassa suojapeitteet ja asentanut penkkien pehmusteet, istuinsuojat ja ohjauspulpetin suojakuomun paikalleen, että lokit pääsevät paskomaan ne valkoisiksi.
Siis kyseessä oli vain trailerin peruuttaminen rampille ja hupsista perkele, veneen olisi pitänyt olla vesillä.
Trailerihan ei liikahtanut senttiäkään kun aloin vetämään sitä. Ahaa, jarrut on hieman jumissa, joten varovaista edestakaista nytkyttelyä ja homma olisi taas jiirissä.
Kun se varovainen nytkyttely ei auttanut, lisäsin vähän kaasua ja neljästä renkaasta kaksi alkoi jo rullaamaan. Kun innoissani vedin traikkua nahkoineen eteenpäin hiekka-alustalla, se tuli perässä kuin ulosottomies, mutta peruuttaessa alkoi tietenkin mennä pahasti linkkuun.
Eipä se mitään, sillä satuin tukkimaan koko rantaan tulevan tien ja paikka on sen verran ahdas, että isoille käännösmanöövereille ei ollut tilaa kuin senttejä.
Traileri tuli mukavasti nahkoineen kymmenisen metriä perässä ja todella väkivaltaisella edestakaisin rynkytyksellä sain kolme neljästä renkaasta jo rullaamaan. Viimeisen kanssa täytyi vielä taistella vartti ennen kuin suostui pyörimään. Nimesin sen saman tien Väyryseksi.
Ne teistä, jotka ovat peruuttaneet isoa peräkärryä, venetraileria yms ja joku on ollut ohjaamassa ja
neuvomassa ulkopuolella tunnistavat kaksi erilaista apumies-tyyppiä.
Tyyppi numero yksi on seuraavanlainen:
juoksee auton ja traikun takana koko ajan eri puolella, mutta häntä ei näe auton peileistä lainkaan ja koko ajan luulee ajaneensa jo hänen ylitseen.
Ohjeet annetaan epämääräisesti, tyyliin: "käännä vähän tänne päin" tai "nyt jyrkästi oikealle, eikun siis vasemmalle, siis täältä päin katsottuna oikealle, eikun siis vasemmalle."
Tyyppi numero kaksi on koko ajan sijoittunut siten, että kuski näkee hänet jostain peilistä. Hän ei huuda mitään vaan näyttää selkeillä käsimerkeillä mihin suuntaan pitää mennä, mikä on etäisyys naapurin Mersuun ja seisoo rampin toisella reunalla näyttäen mihin pitää traikun renkaan osua ja koska traikun renkaiden navat ovat dippaamassa veteen eli STOP.
En voi syyttää yhdeksänvuotiasta poikaani huonosta opastuksesta, mutta hän ilmeisen hädissään juoksenteli kuin Ato Boldon pitkin rantaa, joten komensin (siis ystävällisesti pyysin) hänet auton etupuolelle jossa näen hänet koko ajan. Traileri veneineen piti aika kovaa pauketta ja Jeeppini mosa huusi lujaa, joten tilanne saattoi olla hieman pelottava. Onneksi muun melun takaa ei kuulunut oma kiroiluni, sillä se vasta olisi traumatisoivaa ollutkin.
Poika kyllä auttoi parhaansa mukaan ja opetin hänelle käsimerkit merijalkaväkityyliin, joten nyt hän osaisi ohjata avaruussukkulan Stockan parkkiruutuun - käsimerkein.
Onneksi paikalle sattui samassa saaressa kesiään viettävä Mikko. Hänen avullaan vene oli vesillä hetkessä. Hän palkitsi minut omasta avustaan vielä oluella, joka meni tietenkin ihan väärin päin, mutta täytyy todeta, että tuli ohrapirtelö tarpeeseen.
Veneilykausi on siis korkattu. Tuona viikonloppuna oli vielä sen verran kylmät kelit, että varsinainen cruisailu jäi aika vähälle, mutta pestyjen köysien kiinnittely, paikkojen puhdistelu ja yleinen fiilistely on sekin jo osa omaa veneilyäni.
Syksyllä huollettu kokonaisuus toimi oikein hyvin, mitä nyt loppusyksystä saamani ohjauspulpetin suojahuppu repesi heti. Rekkula on vetämässä, joten katsotaan mitä valmistaja sanoo.
Siitä ja paljon muusta seuraavassa tekeleessä, joka putkahtaa vielä tällä viikolla.
Olin tietenkin jo edellisenä päivänä tuijottamassa aggressiivisesti ohenevaa jäätikköä, mutta eipä se suostunut häipymään julman katseeni alla vielä silloin. Saman päivän illalla rampin edusta oli ollut jo auki, mutta saman päivän aamuna oli vielä pakkasyön jäljiltä sen verran kova jääkerros, että ei huvittanut kokeilla onneaan Mr Murphyn kannustaessa kyllä vieressä.
Totesin pojalleni lauantaina aamulla, että vene on vesillä aivan tuota pikaa ja homma on niin hyvin suunniteltu, että vene käytännössä on jo vedessä. No, kerronpa ihan lyhyesti siitä nopeasta laskusta.
Olin vanhemman poikani kanssa venerannassa noin yhdeksän aikoihin ja tarkoitus oli nakata Faster veteen ja viettää yö mökillä.
Loppuosa perheestä oli tulossa puolita päivin perässä, joten lupasin sitä ennen laittaa mökkiin lämmöt, lämmitellä takkaa, kantaa saunavedet, hakea rannasta juomavedet, viritellä jääkaapin päälle ja tulijoille olisi vastassa valmis lämmin mökki lämpimine ruokineen, kylmine juomineen ja tuuletettuine petivaatteineen ja jopa lattioiden imurointi oli ajatuksissa. Meidän imuri on kyllä homo eikä se suostu tulemaan kaapista ulos, joten se ei ollut minun käsissäni.
No. Ajoin auton traileriin kiinni. Pojan antaessa peruutusohjeita homma meni vielä siihen asti ihan asiallisesti.
Olin jo aiemmin viikolla käynyt poistamassa suojapeitteet ja asentanut penkkien pehmusteet, istuinsuojat ja ohjauspulpetin suojakuomun paikalleen, että lokit pääsevät paskomaan ne valkoisiksi.
Siis kyseessä oli vain trailerin peruuttaminen rampille ja hupsista perkele, veneen olisi pitänyt olla vesillä.
Trailerihan ei liikahtanut senttiäkään kun aloin vetämään sitä. Ahaa, jarrut on hieman jumissa, joten varovaista edestakaista nytkyttelyä ja homma olisi taas jiirissä.
Kun se varovainen nytkyttely ei auttanut, lisäsin vähän kaasua ja neljästä renkaasta kaksi alkoi jo rullaamaan. Kun innoissani vedin traikkua nahkoineen eteenpäin hiekka-alustalla, se tuli perässä kuin ulosottomies, mutta peruuttaessa alkoi tietenkin mennä pahasti linkkuun.
Eipä se mitään, sillä satuin tukkimaan koko rantaan tulevan tien ja paikka on sen verran ahdas, että isoille käännösmanöövereille ei ollut tilaa kuin senttejä.
Traileri tuli mukavasti nahkoineen kymmenisen metriä perässä ja todella väkivaltaisella edestakaisin rynkytyksellä sain kolme neljästä renkaasta jo rullaamaan. Viimeisen kanssa täytyi vielä taistella vartti ennen kuin suostui pyörimään. Nimesin sen saman tien Väyryseksi.
Ne teistä, jotka ovat peruuttaneet isoa peräkärryä, venetraileria yms ja joku on ollut ohjaamassa ja
neuvomassa ulkopuolella tunnistavat kaksi erilaista apumies-tyyppiä.
Tyyppi numero yksi on seuraavanlainen:
juoksee auton ja traikun takana koko ajan eri puolella, mutta häntä ei näe auton peileistä lainkaan ja koko ajan luulee ajaneensa jo hänen ylitseen.
Ohjeet annetaan epämääräisesti, tyyliin: "käännä vähän tänne päin" tai "nyt jyrkästi oikealle, eikun siis vasemmalle, siis täältä päin katsottuna oikealle, eikun siis vasemmalle."
Tyyppi numero kaksi on koko ajan sijoittunut siten, että kuski näkee hänet jostain peilistä. Hän ei huuda mitään vaan näyttää selkeillä käsimerkeillä mihin suuntaan pitää mennä, mikä on etäisyys naapurin Mersuun ja seisoo rampin toisella reunalla näyttäen mihin pitää traikun renkaan osua ja koska traikun renkaiden navat ovat dippaamassa veteen eli STOP.
En voi syyttää yhdeksänvuotiasta poikaani huonosta opastuksesta, mutta hän ilmeisen hädissään juoksenteli kuin Ato Boldon pitkin rantaa, joten komensin (siis ystävällisesti pyysin) hänet auton etupuolelle jossa näen hänet koko ajan. Traileri veneineen piti aika kovaa pauketta ja Jeeppini mosa huusi lujaa, joten tilanne saattoi olla hieman pelottava. Onneksi muun melun takaa ei kuulunut oma kiroiluni, sillä se vasta olisi traumatisoivaa ollutkin.
Poika kyllä auttoi parhaansa mukaan ja opetin hänelle käsimerkit merijalkaväkityyliin, joten nyt hän osaisi ohjata avaruussukkulan Stockan parkkiruutuun - käsimerkein.
Onneksi paikalle sattui samassa saaressa kesiään viettävä Mikko. Hänen avullaan vene oli vesillä hetkessä. Hän palkitsi minut omasta avustaan vielä oluella, joka meni tietenkin ihan väärin päin, mutta täytyy todeta, että tuli ohrapirtelö tarpeeseen.
Veneilykausi on siis korkattu. Tuona viikonloppuna oli vielä sen verran kylmät kelit, että varsinainen cruisailu jäi aika vähälle, mutta pestyjen köysien kiinnittely, paikkojen puhdistelu ja yleinen fiilistely on sekin jo osa omaa veneilyäni.
Syksyllä huollettu kokonaisuus toimi oikein hyvin, mitä nyt loppusyksystä saamani ohjauspulpetin suojahuppu repesi heti. Rekkula on vetämässä, joten katsotaan mitä valmistaja sanoo.
Siitä ja paljon muusta seuraavassa tekeleessä, joka putkahtaa vielä tällä viikolla.
Kommentit
Lähetä kommentti