VÄÄRIN UIVAT VENEET
Puoliliukuva vene.
Sanapari kuulostaa vähän siltä, kuin melkein ajettava auto.
Joo, jokainen ostakoon minkälaisen liukkari-veneen tahansa, mutta tuo puoliliukuva venetyyppi on eniten mieliharmia aiheuttava venetyyppi.
Yleensä tuollainen vene on suhteellisen iso ja ui jo senkin takia aika syvällä.
Syvällä uivassa veneessähän ei ole mitään muuta haittaa kuin se, että joudut jättämään sen aina keskelle Suomenlahtea kun se ei syväyksensä takia pääse rantaan.
Se toinen ärsyttävä asia on se, että kun vene ei aivan pääse plaaniin, se kyntää keula ylhäällä ja ahteri alhaalla, joten aallon muodostus on aika helvetillinen.
No mitä minä- pienveneilijä - vingun jonkun alitehoisen rautakasan takia?
Ajan aika usein kapeahkoilla väylillä joissa ei voi väistää vastaantulevaa venettä kovin kaukaa.
Myös ohitustilanteessa joutuu ohittamaan läheltä.
Tuollaisesta veneestä tulee aivan helvetilliset peräaallot. Kun itse arvostan vauhdikasta elämäntapaa,
isoihin - tai siis jätti-isoihin - peräaaltoihin on ikävä ajaa.
Kun oman veneen vauhti on kolmenkymmenen solmun luokkaa ja edessä näkyy kivitalon kokoiset peräaallot, ensimmäinen ajatus on aina se, pystyykö sulkijalihas suorittamaan sen tärkeimmän tehtävänsä
Pari päivää sitten vastaan tuli kaksi syvällä kyntävää venettä ja kapeahkossa salmessa tietenkin.
Toinen perkele ajoi vielä väylän vasenta reunaa (oikeanpuoleinen liikenne) niin alkoi ilmainen Linnanmäki aavistuksen verran ärsyttämään.
Sitten perille päästyäni köpöttelin Ozzy Osbourne-tyylisillä askelilla laituria rantaan kuin lonkkavikainen laiskiainen, ajattelin vakavasti näyttää ihan hymy naamalla seuraavan kerran keskaria (sormea, en oluttölkkiä) moiselle merien terroristille.
Ongelmahan ei sinänsä ole iso, mutta jokainen joka on viettänyt yönsä hyttysen kanssa samassa huoneessa voi todeta, että ongelman ei tarvitse olla iso, ainakaan fyysisesti, ja silti aamulla ottaa poijuun kuin JJ Lehtoa venereissun jälkeen.
Kun aloin Mirjapyykkömäisen valituksen ja päivittelyn, kerron toisen virheen maailmassa.
Ajoin paikallisen kesäravintolan vierasvenelaituriin.
Paikat on ns puomipaikkoja ja niitä on eri kokoisia.
Isommille veneille isommat välit, pienemmille tietysti kapoisemmat välit.
Kun laiturissa oli vain yksi vapaa paikka, ajoin siihen.
Paikka oli leveä ja oma veneeni mahtui siihen yhtä hyvin kuin katsoja Kaurismäen elokuvan ensi-iltaan. Tilaa jäi molemmille puolille reilusti.
Vieressä oli isohko huvivene, jossa kipparina oleva takatukka-sälli totesi paikan olevan liian iso minulle.
Tein salamannopeasti omatuntoni ohitusleikkauksen ja totesin naamari vakavana: ”niin on sun vaimosikin.”
Eipä tarvinnut jatkaa kirskuvan kuivaa small talkia enempää.
Huono käytökseni ei tietenkään ole mitenkään hyväksyttävää, mutta en jaksa kuunnella yhtään näitä satamakyyliä. Talvella ne samat tyypit sitten kyttäävät kerrostalojensa postiluukuista, ostiko naapuri meetwurstia vai lauantai-mägärää.
Onneksi suurin osa veneilijöistä huomioi muita ja apua saa sitä tarvitessaan.
Joskus olen todennutkin, että jokaisen veneilijän pitäisi joskus joutua edes pieneen pulaan vesillä.
Silloin huomaa konkreettisesti sen, että kun ensimmäinen vene tulee auttamaan, muistijälki on aika
voimakas. Kun siis itse huomaat jonkun olevan pulassa vesillä tai edes epäilet sitä, käy kysymässä.
Et takuulla saa tylyä vastaanottoa vaikka olisi turha hälytys.
Niin paitsi tietysti silloin kun olet ajanut kalastajien pyydyksien yli ja silpunnut ne potkurillasi atomeiksi.
Positiivisesti ajateltuna veneilykesä ei ole edes puolessa välissä vielä, joten vielä on monta aaltoa halkaistavaksi, vielä on monta hienoa reissua tekemättä ja monta tarinaa muisteltavaksi talvella takan ääressä.
AAARRGGG!
Minkä takia asioita aina muistellaan talvella takan ääressä, vanhana kiikkustuolissa ja minkä takia lomalla ollaan aina laiturin nokassa?
En osaa kyllä tuohon vastata, mutta siirrän nyt keinutuolini laiturin nokasta pois ja heitän sen takkaan.
Sanapari kuulostaa vähän siltä, kuin melkein ajettava auto.
Joo, jokainen ostakoon minkälaisen liukkari-veneen tahansa, mutta tuo puoliliukuva venetyyppi on eniten mieliharmia aiheuttava venetyyppi.
Yleensä tuollainen vene on suhteellisen iso ja ui jo senkin takia aika syvällä.
Syvällä uivassa veneessähän ei ole mitään muuta haittaa kuin se, että joudut jättämään sen aina keskelle Suomenlahtea kun se ei syväyksensä takia pääse rantaan.
Se toinen ärsyttävä asia on se, että kun vene ei aivan pääse plaaniin, se kyntää keula ylhäällä ja ahteri alhaalla, joten aallon muodostus on aika helvetillinen.
No mitä minä- pienveneilijä - vingun jonkun alitehoisen rautakasan takia?
Ajan aika usein kapeahkoilla väylillä joissa ei voi väistää vastaantulevaa venettä kovin kaukaa.
Myös ohitustilanteessa joutuu ohittamaan läheltä.
Tuollaisesta veneestä tulee aivan helvetilliset peräaallot. Kun itse arvostan vauhdikasta elämäntapaa,
isoihin - tai siis jätti-isoihin - peräaaltoihin on ikävä ajaa.
Kun oman veneen vauhti on kolmenkymmenen solmun luokkaa ja edessä näkyy kivitalon kokoiset peräaallot, ensimmäinen ajatus on aina se, pystyykö sulkijalihas suorittamaan sen tärkeimmän tehtävänsä
Pari päivää sitten vastaan tuli kaksi syvällä kyntävää venettä ja kapeahkossa salmessa tietenkin.
Toinen perkele ajoi vielä väylän vasenta reunaa (oikeanpuoleinen liikenne) niin alkoi ilmainen Linnanmäki aavistuksen verran ärsyttämään.
Sitten perille päästyäni köpöttelin Ozzy Osbourne-tyylisillä askelilla laituria rantaan kuin lonkkavikainen laiskiainen, ajattelin vakavasti näyttää ihan hymy naamalla seuraavan kerran keskaria (sormea, en oluttölkkiä) moiselle merien terroristille.
Ongelmahan ei sinänsä ole iso, mutta jokainen joka on viettänyt yönsä hyttysen kanssa samassa huoneessa voi todeta, että ongelman ei tarvitse olla iso, ainakaan fyysisesti, ja silti aamulla ottaa poijuun kuin JJ Lehtoa venereissun jälkeen.
Kun aloin Mirjapyykkömäisen valituksen ja päivittelyn, kerron toisen virheen maailmassa.
Ajoin paikallisen kesäravintolan vierasvenelaituriin.
Paikat on ns puomipaikkoja ja niitä on eri kokoisia.
Isommille veneille isommat välit, pienemmille tietysti kapoisemmat välit.
Kun laiturissa oli vain yksi vapaa paikka, ajoin siihen.
Paikka oli leveä ja oma veneeni mahtui siihen yhtä hyvin kuin katsoja Kaurismäen elokuvan ensi-iltaan. Tilaa jäi molemmille puolille reilusti.
Vieressä oli isohko huvivene, jossa kipparina oleva takatukka-sälli totesi paikan olevan liian iso minulle.
Tein salamannopeasti omatuntoni ohitusleikkauksen ja totesin naamari vakavana: ”niin on sun vaimosikin.”
Eipä tarvinnut jatkaa kirskuvan kuivaa small talkia enempää.
Huono käytökseni ei tietenkään ole mitenkään hyväksyttävää, mutta en jaksa kuunnella yhtään näitä satamakyyliä. Talvella ne samat tyypit sitten kyttäävät kerrostalojensa postiluukuista, ostiko naapuri meetwurstia vai lauantai-mägärää.
Onneksi suurin osa veneilijöistä huomioi muita ja apua saa sitä tarvitessaan.
Joskus olen todennutkin, että jokaisen veneilijän pitäisi joskus joutua edes pieneen pulaan vesillä.
Silloin huomaa konkreettisesti sen, että kun ensimmäinen vene tulee auttamaan, muistijälki on aika
voimakas. Kun siis itse huomaat jonkun olevan pulassa vesillä tai edes epäilet sitä, käy kysymässä.
Et takuulla saa tylyä vastaanottoa vaikka olisi turha hälytys.
Niin paitsi tietysti silloin kun olet ajanut kalastajien pyydyksien yli ja silpunnut ne potkurillasi atomeiksi.
Positiivisesti ajateltuna veneilykesä ei ole edes puolessa välissä vielä, joten vielä on monta aaltoa halkaistavaksi, vielä on monta hienoa reissua tekemättä ja monta tarinaa muisteltavaksi talvella takan ääressä.
AAARRGGG!
Minkä takia asioita aina muistellaan talvella takan ääressä, vanhana kiikkustuolissa ja minkä takia lomalla ollaan aina laiturin nokassa?
En osaa kyllä tuohon vastata, mutta siirrän nyt keinutuolini laiturin nokasta pois ja heitän sen takkaan.
Kommentit
Lähetä kommentti