Merta edemmäs kalatiskille

Kun olen liikkunut aika aktiivisesti suolaveden pinnalla koko kesän, huomaan taas saman asian kuin jo kerran aikaisemmin: en ole kirjoitellut ajatuksiani tänne säännöllisesti. Harmi.
Ajatuksia ja ihan oikeita tarinoita riittäisi ja tulee riittämään pitkälle syksyyn, mutta olen pyrkinyt priorisoimaan aikaani tietyllä tavalla. Oma aikani on mennyt lukiessa rästissä olleita kirjoja ja loppuaika perheen kanssa - joka on mielestäni parasta ajankäyttöä ja siinä oppii kummasti hermojen hallintaa. Siis eräänlaista arkijoogaa, paitsi etten keskitä ajatuksiani rectumiin ihan koko aikaa.

Eihän tämä ajatusten niistäminen näytölle pitäisi olla kovin hc-urakka, mutta kyllä siinä on välillä parikin tuntia saanut menemään ennen kuin on kehdannut jutun julkaista. Välillä aika paljon kauemminkin ja silti kirjoitusvirheitä löytyy kuin Vihreiden puheenjohtajia homobaarista kollegaa piiskaamasta.
Ensin täytyy saada juttuun joku oikea juoni, alku ja loppu ja myös väliin muutakin kuin pelkkää tuubaa. Se on se hankalin osa, sillä päässäni liikkuvat asiat eivät aina välttämättä kestä päivänvaloa eikä edes alas vedettyä rimaa ylitettäväksi.

Sen lisäksi että olen veneillyt aika aktiivisesti koko kesän, olen myös yrittänyt ravita perheemme itse saalistamallani kalalla. Siis yrittänyt.
Aika usein saalis on lopulta saatu paikallisen Citymarketin matalalta ja vieheenä olen käyttänyt paperista vuoronumerolappua.
Silloin kun minä olin nuori - ai hitto kun kuulostaa pahalta - sain ahventa kun vaan nakkasin kohon koukkuineen veteen. Aina tuli pannukarkeita ahvenia ja osaa kaloista täytyi suostutella etteivät hyppisi kalaämpäriini, mutta nykyajan kalat ovat joko aivan helvetin nirsoja tai sitten vaan laiskoja.

Olenkin tullut siihen tulokseen, että nykyajan kalat ovat tissiposkia ja nössöjä eivätkä varmaan olisi pärjänneet Talvisodassa eikä ne osaa nykyään muuta kuin maata merenpohjalla ja aukoa suutaan.

Ahven. Suosikkikalani. Heti Jos saisin yhdenkin ahvenen, voisin todeta sen kasvattaneen takatukan ja kevyet amisviikset ja aivan takuulla kylkisuomuissa olisi tribaalitatuointi sekä päässä pipo - kesällä. Roikkuvia farkkuja niillä tuskin on, mutta kun aikaa kuluu, ihan takuulla niilläkin takataskut laahaa maata - tai siis merenpohjaa. Järviahvenilla tätä ongelmaa tuskin on, sillä he harrastavat kalastusta, metsästystä ja pillurallia niin kuin kaikki Suomussalmella. Tai siis näin luulen, uskon eli siis tiedän...

Särki on puolestaan vesien pieni punasilmäinen keskisormi.
Aina, siis ihan joka kerta kun olen onkinut tämä kesänä, särjet ovat nyppineet koukusta syötin ja kun tsekkaan tilanteen, jäljellä on jämät syötistä - ei muuta. Eivät edes viitsi syödä ruokaa loppuun vaan jättävät jämät jäljelle. Sitten joku vielä väittää ettei ilmaisia lounaita ole.

Hauki taas ei ole edes kala vaan märkä saunapuu.
Appiukkoni haukiresepti kuuluukin näin:
Aseta hauki aurinkoiselle kalliolle viikoksi jonka jälkeen käännä se toiselle kyljelleen toiseksi viikoksi.
Tämän jälkeen heitä hauki saunanpesään ja nauti löylyistä.

Muista kaloista en edes haaveile, mutta syksymmällä aion kyllä iskeä verkot vesiin ja silloin voisi saada jopa kuhaa ja siikaa tai sopivilla verkoilla myös silakkaa.

Katselin viikonloppuna kalapakkiani, joka siis on oikeasti on viehepakkini. Kutsun sitä kalapakikisi vain siitä syystä, että joku luulisi minun joskus saaneen kalan revittyä veden alta ylös jollain helvetin kalastustekniikalla. Kalat ovat sitä aika onnistuneesti karttaneet jo vuosia.

Viehepakin, siis kalapakin sisällä on järjetön määrä vieheitä, joiden nimiä en tiedä eikä minulla ole oikeastaan minkäänlaista käryä mitä niillä kalastellaan. Tai siis kaloja, helvetti!
Heittokalastamalla eli virvelillä en ole saanut elämässäni montaakaan kalaa, mutta se on lajina silti aika siisti.
Napakka heitto kaislikon reunaan ja sitten vaan rauhallista kelaamista.
Ensimmäinen onnistumisen tunne tuleekin aina siitä, että viehe ei jää heti kiinni johonkin vedenalaiseen ruohoon tai kiveen.
Koko ajan kelatessa toivoo, että kala nappaisi kiinni ja alkaisi usean minuutin taistelu mies vastaan kala, mutta kun tuota samaa kaavaa toistaa puolikin tuntia, tulee aika rauhallinen olo.
Tämä rituaali on itse asiassa harvoja juttuja, jossa itseltäni ei pala hermo vaikka lopputulos olisi yhtä hyvä kuin jos olisin heitellyt kiviä veteen.

Ajattelin taas viikonlopun kunniaksi painua mökille ja veneillä aktiivisesti, kalastaa jollain välineellä ja käyttää vettä myös siinä kolmannessa kivassa muodossa eli uida.
Nyt kun merivesikin on ollut niin lämmintä, että ensimmäistä kertaa voin kuvitella miltä ravusta tuntuu kun se tekee viimeisen uimahyppynsä kattilaan, uiminen on tuntunut ihan mukavalta.

Tero Vaara laulu- ja soitinyhtyeensä Mamban kanssa on rallattanut taas koko helvetin viikon sitä Vielä on kesää jäljellä- biisiään melkein kanavasta riippumatta siihen malliin että, harkitsen vakavasti sukkapuikkojen työntämistä syvälle korviini.
Vaimo ehdotti radion sulkemista, mutta se nyt aina viisastelee noilla helpoilla ehdotuksillaan.

Kyllä minä tiedän että kesä jatkuu ja se jatkuu niin kauan kunnes tulee radiosta Heikki Salon äänellä Marraskuu-biisä koko viikko. Mihin sitä ihminen allakkaa enää tarvitsee kun kuuntelee vaan jotain radio Novaa, joka löytää jokaiselle viikonpäivälle aina hassunhauskan teemaan sopivan biisin?
Ei, en kyllä kuuntele Novaa, mutta nyt kun jäin niin sanotusti radio nilkoissa kiinni, parempi lopettaa ennen kuin paljastuu jotain dramaattisempaa.

No, vielä on edessä Helsingin uiva Venenäyttely, jonne meinasin marssittaa koko perheen. Jospa menisi sinne proletuubilla eli metrolla ja voisi samalla kumota muutaman keilan ja vaimo pari Cavaa.
Sitten siitä siiville tai syömään jotain jälkipolttoa aiheuttavaa nepalilaista.
Eihän tämä maalla liikkuminenkaan ihan saatanasta ole. Ja oikealla annostelulla saa asfaltinkin keinumaan ihan kivasti.